Meillä oli sitten eilen se kovasti odotettu luokkakokous! Nyt kello 20 seuraavana iltana melko todennäköisesti bileet ovat päättyneet jo vihoviimeistenkin juhlijoiden kohdalta. Itse lähdin kotiin (äidin ja iskän luo) lällärimäisesti jo yhdentoista tunnin juhlimisen jälkeen. Olin poikki juhlimisesta. Ihan tööt mutta niin iloinen!

Luokkakokous järjestettiin koska on tullut kuluneeksi hämmästyttävät 20 vuotta siitä kun me 20 hintelää 13-vuotiasta tärisimme uuden yläasteemme kemianluokassa. Vilkuilimme vaivihkaa uusia luokkakavereita miettien kenestä voisi saada kaverin.

Kai jostakusta?

20 vuotta myöhemmin - eilen - 13 meistä käveli taas pieni jännitys vastanpohjassa yksi kerrallaan ison pihan poikki kohti vilkuttavaa ja virnistelevää porukkaa. Niitä joista tuli kavereita! Niitä joista tuli niin tuttuja että tiesimme kaikkien ihastusten kohteet ja todistusten numerot. Niitäkin joita ei ehkä ollut tullut nähtyä mutta joiden näkemistä ei nyt jättäisi väliin mistään hinnasta!

Lakattuamme halimasta kiersimme pulisevana konkkaronkkana charmittoman koulutalon ja totesimme sen rakennuksena yhä muistuttavan erehdyttävästi vankilaa. Muistelimme sitä kun ala-asteen käytävä sytytettiin tuleen. Sitä kun silakoita putoili yläasteen kotitalousluokan ikkunasta. Sitä kun joku ylemmältä luokalta sai vauvan. Sitä kun eräs nykyinen graafinen suunnittelija haistatti reksille paskat.

Sitä millaista oli kun ei vielä tunnettu. Sitä en pystynyt itse muistamaan.  

Uuden luokkakuvan ottamisen jälkeen luokkamme siirtyi melko hyvässä järjestyksessä venekuljetuksella idylliseen saariravintolaan jossa käyttäydyimme lähes esimerkillisesti kypsyydestämme ja vapaudestamme juopuneina. Joimme laillisesti! Söimme ilman muovitarjotinta lautasen alla! Kunnioitimme auktoriteetteja! Emme äänittäneet omia versioita Kirkan biiseistä! Emme kirjoitettaneet rivouksia vieraskirjaan!

Röökipensaan takaa ei enää noussut ilmoille löyhkäävää harmaata savupilveä eikä kirosanakimaraa. Ryhmäpaine ei ajanut ketään röökille. Sen sijaan tuo pirullinen paine ajoi 15-asteiseen mereen eräätkin sommelierin, kotiäidin, hallintopäällikön, kaivosinsinöörin, maakuntamuseon tutkijan sekä ammattimuusikon. Tekstiilisuunnittelija hoiti laiturintyvessä vauvaansa asiantuntevana apunaan neuvolan terveydenhoitaja, perhepäivähoitaja ja kaupan päälle vielä talliyrittäjäkin. Vauva itki jonkin verran mutta niin itki diplomaatinrouvakin. Toinen väsymystä ja toinen iloa ja väsymystä. Ilta oli erittäin onnistunut. Suorastaan mahtava!

Tässä blogissa olen aiemmin kuvannut elämää arkisessa kulttuurishokissa. Eilisestä vanhojen koulukaverien tapaamisesta on vaikea kirjoittaa samalla tyylillä koska eilispäivänpäivän aikana kulttuurishokkia ei tosiaan tullut. Vaikka en ollut tavannut joitain entisiä luokkatovereitani 17 vuoteen voisin vannoa että mitään vierauden tai vaikeuden tunnetta ei missään vaiheessa tullut.

Omassa kolmikielisessä kodissani Tanskassa minulla on tunne että olen oikeassa paikassa ja oikeanlainen, tärkeä ja ihana. Kodin seinien ulkopuolella minua välillä väsyttää ja ärsyttää olla se kummajainen joka kompastelee kielivaikeuksiinsa, ei saa ilmaistua abstrakteja ajatuksiaan eikä kuolemakseenkaan ymmärrä miksi asiat tehdään niin kuin tehdään. Vanhojen kavereiden seurassa taas sain möläytellä hölmöyksiä puheensorinan keskelle ihan rauhassa ja hohottaa niin että meinasin pudota penkiltä eikä kellään mennyt aperitiivi väärään kurkkuun (niin kuin eräissä erityisen hienoissa puutarhajuhlissa on viime vuosina joskus saattanut käydä). Miten virkistävää. Miten vapauttavaa. Miten kotoisaa!

Kiitos siis teille ihanat ja parhaat 27D-luokkalaiset! Tähänastiset elämäntarinanne vaikuttivat, inspiroivat ja liikuttivat minua. Muistutitte minua siitä että vaikka opimme, muutumme ja etäännymme nuoruuden itsestämme vääjäämättä, meissä on silti valtavasti pysyvää ja tunnistettavaa. Jotakin jota ei pysty taitavinkaan psykologi eikä sanataituri nimeämään mutta joka tekee meistä kaikista oman, tunnistettavan itsemme. Sen vanhan kunnon tyypin, vanhan kaverin!

Uskon nyt että halusimme tai emme, kolho yläasteemme ja sen kakofoninen porukka seuraa meitä jollain lailla lopun ikämme. Olen siitä tosi kiitollinen ja onnellinen tilaisuudesta tavata teidät kaikki eilen!

Ja siitä että äiti tuli hakemaan kotiin kello 23.30. Mä olin jo ihan rikki.

 

PS. Tunnelmallisesta otsikkokuvasta suurkiitos graafiselle suunnitelijalle (just sille joka haistatteli reksille)!