Ensimmäisessä postauksessani kirjoitin muuttamisesta ja muuttumisesta perheenä. Palaan tähän aiheeseen pian mutta tänään haluaisin kirjoittaa aikuisista ja siitä mihin valinnat ja erilaiset elämänpolut meidät vievät. Olen nimittäin ostamassa lentolippuja luokkakokoukseen jossa juhlimme kohta yläasteen alun 20-vuotispäivää. Rakas nuoruuden pikkukaupunki ja rakkaat nuoruuden kohtalontoverit - täältä tullaan!

Otin itse asiassa kuukausi sitten pienen varaslähdön koulumuisteloihin käymällä samaisen pikkukaupunkimme yläasteella työasioissa. Odottelin haastateltavia entisessä ranskanluokassani ja kuljeskelin kummallisessa tunteessa että hitto soikoon, olenko sittenkin sama ihminen kuin olin tuolloin puoli elämää sitten?

Olin tuohon yläastevierailuuni asti varmaankin ajatellut että elämääni eniten määrittävät asiat ovat tapahtuneet lukiosta lähdön jälkeen: alavalinta, opintomenestys, kahden kulttuurin avioliitto, tenavat, komennuselämä, oman poliittisen kannan löytyminen ja niin edelleen. Että ei minussa ole enää paljonkaan samaa kuin siinä 50-kiloisessa teinissä joka myöhästeli aamunavauksista ja joutui istumaan ne läpi patterin päällä kasin aulassa. Täysin muuttumattomassa ranskanluokassani käyskentely ja eritoten vanhassa koulussani nykyään opiskelevien nuorten naisten haastattelut kuitenkin ihan ehdottomasti liikauttivat minussa jotain jonka luulin kuuluneen vain jollekin toiselle, sille 50-kiloiselle minulle. Muistin ehkä vähän kuka olin ja millaisia hauraita haaveita elättelin. OIen minä muuttunut mutta jotain on vielä jäljelläkin.

Olen kuullut luokkakokouksista joissa perheellisiä ihmisiä on yhtäkkiä vuosikymmenien jälkeen alkanut vanha suola vastustamattomasti janottaa. Meidän porukalla tuskin saadaan moista draamaa sentään aikaan mutta ilmiö on joka tapauksessa kiehtova!

Arvaisin nimittäin että vanhoja haikailemalla haikaillaan pikemminkin kuin ketään tiettyä vanhaa naamaa, ennemminkin ehkä sitä teinivuosien itseä, jonka silloiset ystävät ja ihastukset tunsivat. Sitä silkkaa lupausta kuplivaa nuorta, jolle sitten on meistä suurin osa elämän suuria ja pieniä valintoja tehdessään vähitellen joutunut tosiasioiden edessä jättämään haikeita hyvästejä. Eivät kaikki mutta varmaan useimmat.

Teininähän mitään suuria valintoja ei ole vielä tehty joten periaatteessa kaikki on vielä aika mahdollista. Tuoko arjen arkisuuteen pitkästyneelle entiselle unelmoijalle teini-ihastukseen paluu kenties tunteen siitä että voi alkaa alusta, tehdä itsensä uudelleen? 

Koska teininä ei ollut vielä joutunut yhdenkään isomman valinnan eteen, oli helppo kuvitella että minusta voi tulla mitä tahansa! Siihen kangastukseen voisi olla houkuttelevaa palata kun huomaa että pienet ja suuret valinnat ovat tulleet sulkeneeksi pois joitain vaihtoehtoja samalla kun ovat avanneet toisia.

Teiniaikaisissa unelmissahan voi vielä asua missä tahansa, oppia mitä tahansa ja tulla kaikkian aikojen fiksuimmaksi/lahjakkaimmaksi/ihailluimmaksi muusikoksi/lääkäriksi/elokuvaohjaajaksi! Ja siinä sivussa hurmata Englannin kruununperijänkin niin että tämä loilottaa yötä päivää serenadeja sormusta viuhtoen hohdokkaan työpaikkasi ikkunan alla. (Entä sitten jos et rakastakaan häntä riittävästi vaan joudut murtamaan hänen sydämensä julkisesti niin että hän luopuu kruunustaan ja vetäytyy Himalajalle pohdiskelemaan ja loilottamaan surumielisiä balladeja teikätyypistä?)

Hmmm.

Aika unelmaa kutakin?

Minusta ei valitettavasti koskaan tullut kuuluisaa singer/songwriteria. Olen tietysti murtunut mutta en parhaimmasta tahdostanikaan huolimatta voine siitä syyttää puolisovalintaani tai muitakaan oman itseni ulkopuolisia tahoja tai tapahtumia. Todennäköisempi syy lienee se että en koskaan vaivautunut opettelemaan kunnolla nuotteja ja että suoritin laulukokeen auditorion pöydän alla piilossa istuen koska en mitenkään pystynyt katsomaan musiikinopettajaa silmiin. Psykologiakaan minusta ei tullut koskapa olin ihan hemmetin huono neuropsykassa ja sitä paitsi itken aina kun telkkarissa joku kyynelehtii. En jaa romaaneihini omistuskirjoituksia Helsingin Akateemisella koska en ole koskaan kirjoittanut romaania – ymmärrätte varmaan mihin olen tällä pyrkimässä. Valintani elämässäni ovat olleet omiani, ja jos ne eivät ole vieneet minua siihen kunniaan ja loistoon joka minua teininä mielestäni odotti, niin VOI VOI. Ihan hyvin tässä on käynyt kuitenkin!

Kun valintojen aika koulun jälkeen vihdoin todenteolla tuli, alkoi samalla rysäyksellä myös unelmaremppa. Minä pänttäsin itseni yliopistoon mutta suljin samalla varmasti monta muuta, luovempaa ja hauskempaa mutta myös kuluttavampaa ja epävarmempaa uravaihtoehtoa valinnallani pois. Kun hioin vaivoja säästämättä graduni siihen kuntoon että ovi tohtorinopintoihin aukesi, löysin ja kehitin lahjojani jotka minulla on sen sijaan että olisin jahdannut mahdollisuutta olla ehkä tosi huono jollain nuoruuden unelma-alallani.

Pian lukion jälkeen löysin ihanan tyypin johon sitoutuminen merkitsi sitä että tavanomaisen uran tekeminen on minulle käytännössä melko mahdotonta. Olen hänen ansiostaan kuitenkin myös saanut etuoikeuden toteuttaa muita nuoruudenaikaisia unelmiani kuten eri maissa asumista sekä eri kielillä ystävystymistä kaiken maailman matkalaukkuihmisten kanssa. Se että sain kaksi tenavaa ulkomaankomennuksilla nosti urapolun hetkellisesti ihan pystyyn mutta toisaalta he ovat yksi keskeisin osa sitä teini-Ainonkin unelmaa – juuri se osa jota en olisi mistään hinnasta vaihtanut pois, enkä vaihtaisi.

Teiniunelmilla on tehtävänsä mutta jos elämä ei ihan kaikilta osin sukeutunutkaan ihan yhtä hohdokkaaksi kuin 13-vuotiaan unelmat, kannattaako kuitenkaan kumittaa koko koulunjälkeistä historiaansa pois haikailemalla valintojen myötä sulkeutuneita ovia auki? No ei tod. sanon mä! Kun yksi ovi sulkeutuu, aukeaa jossain monta ihanaa ikkunaa! Joten ei kun niistä pää edellä sisään ja jalalla koreaxi RedNexiä!

Eläköön elämä (ja yö) 1994/2014!

<3

Ps. Ranskanluokan flashback-elämykseni jälkeenkään en siis oikeastaan sanoa haikailevani sen laiheliini-Ainon tai hänen tulevaisuudensuunnitelmiensa perään. Sen sijaan toivoisin sydämestäni yhtä asiaa: ETTÄ OLISIN TUOLLOIN PANOSTANUT HIEMAN ENEMMÄN RANSKAN SUBJONKTIIVIIN. Se on nimittäin juuri sellainen pirulainen että se joko opitaan nuorena tai ei opita koskaan!

Mutta se juna meni sillloin 90-luvulla, ja kohta muuttoautomme kaartaa kohti päivittäisiä subjonktiivinöyryytyksiä Alppien juurella. Voi tätä jälkiviisauden sietämätöntä tuskaa!