Iltaa! Eikun päivää. Eikun?

Lensimme viikonloppuna Etelä-Euroopasta takaisin Tanskaan. Yölennolla. Oikein tosi tosi yölennolla. Se olikin taas elämys! Sellainen elämys joka joko tappaa tai vahvistaa. Elossa tässä nyt lopulta ollaan joten vahvempina sitten varmaan!

Mieheni pukeutuu mielellään siististi aina mutta erityisesti töihin sekä lentomatkoja varten. Niin nytkin vaikka todennäköisemmin hänen asuaan olisi arvostellut Nukkumatti kuin meitä kentällä odottanut check in –virkailija (joka nukkui). Joka tapauksessa mieheni piti pintansa ja kentälle lähdön lähestyessä napitti kauluspaitansa, ajoi partansa, pakkasi pois farkut ja veti sen sijaan jalkaan siistit tummanvihreät housut.

Mieheni näkee käsittääkseni lentokentälle lähtiessään tämän vaivan siksi että haluaa olla uskottava jos joudumme vaikka vaikeuksiin lentokenttäviranomaisten kanssa. Selkkaukset viranomaisten kanssa ovat kuitenkin loppujen lopuksi melko harvinaisia perheessämme joten pukeudun itse lennolle yleensä verraten rennosti.

Tällä kertaa olisin ehkä tehnyt tyylikkäämmän vaikutelman jos olisin sonnustautunut eripari-varvassandaaleihin ja repeytynyeeseen miesten olkihattuun sekä ripustanut kaulaani seeprakuvioisen uimarenkaan. Nyt ei nimittäin ihan mennyt kuin Strömsössä. Olin jotenkin onnistunut juuri kotiinlähtöpäivänämme hankkimaan itselleni vielä vihoviimeisen kuulutuksen auringonpistoksen!

Auringonpistoksen oireita ovat muun muassa huimaus ja oksentelu. Minulla oli varmaankin lievä auringonpistos koska pystyin pitäytymään horjuvassa kävelyssä ja röyhtäilyssä.

Enpä voi muuta sanoa kuin voi miesparkaani kunniallisessa kauluspaidassaan ja siisteissä housuissaan! En tiedä auttoivatko ne häntä tuntemaan oloaan luotettavaksi kansalaiseksi kun vaimo ja kahden pienen lapsen äiti seurasi häntä lentokentällä röyhtäillen ja hoiperrellen kello kolme yöllä. Luultavasti eivät!

En huomattavalta huimaukseltani oikein saanut selville yrittikö hän teeskennellä ettei tuntenut minua.  Enpä syyttäisi häntä jos hän juuri sen takia vei esikoisemme ajamaan kahden euron autosimulaattorilla vartiksi juuri ennen koneeseen nousua!

Pääsimme pikku hiljaa hivuttautumalla koneeseemme vaikka lentokenttäkärryt olivatkin liian pienet minun istua (olin suunnitellut että nelivuotias olisi voinut työntää kärryjä – kaksivuotiaskin tykkää hirveästi esim. nukenrattaista ym.). Valmistauduimme nukkumaan.

Vuosi sitten palatessamme Tanskaan samalla lennolla molemmat pojat nukkuivat koko matkan kuin pienet lentävät pandanpoikaset. Muistin silloin ajatelleeni että hitsi kun en hoksannut tuoda niskatyynyä jotta olisin voinut itsekin ottaa aika pitkät tirsat koneessa! Nyt kaivoin siis tyynyn esiin ja odottelin toiveikkaana niitä neljän tunnin parantavia unia.

Kävi kuitenkin niin että niskatyynyllä oli loppujen lopuksi hyvin vähän tekemistä matkustusmukavuuteni kanssa eivätkä neljän tunnin unetkaan olleet sinä yönä tullakseen. Kumpikaan pojista ei nimittäin nukkunut taksissa, ei kentällä eikä koneessa ennen aamu-viittä! Viidestä seitsemään he sitten lopulta tuutivat. Oma pääni keinui yhä Anttilan kevätvalssin tahtiin niskatyynyn tyhjentyessä hitaasti esikoiseni posken alla.

Ei se mitään! Ehdin siinä pilkkiessäni ja röyhtäillessäni silmäluomieni raosta nähdä miten aurinko nousi jossain Keski-Euroopan yllä. Ja miten se sitten vääjäämättä hävisi paksun, paksun, harmaan pilvimassan taakse kun aloimme lähestyä kotikontuja.

Tanska vastaanotti meidät kotoisalla harmaudella ja hoiti seuraavan päivän kuluessa auringonpistokseni pois samalla menetelmällä.

Kiitos Tanska! Minulla oli ikävä sinua, sinun vapauttavaa viileyttäsi ja parantavaa harmauttasi! Auringonpistoksesta ei ole enää mitään pelkoa – kiitos ja rakastan sinua!