Terveisiä perhelomalta Suomesta! En osaa kirjoittaa täältä mitään koska täällä ei ole kulttuuishokkia. Elämä helppoa, näpyttely vaikeaa. Tanskassa on toisin! Sieltä pystyn aina kirjoittamaan. 

AURINKORASVASELKKAUS, osa 277

Jokos blogin lukijoilla oli ikävä aurinkorasvatarinaani jatkoa? Eikö? En tajua! Just kun sain valmiiksi kulttuurianalyysin ja introspektion aihepiiristä. Tässä se nyt kuitenkin on. Ehkä joku ulapan silakka lukee sen joskus ensi vuosisadalla ja rupeaa fanittamaan mua niin perkeleesti? Se olis ihanaa! 

Pikakertaus: Kuinka kaikki alkoi?

Kerroin päiväkodin hoitajalle että tarhan uusi aurinkorasvakäytäntö hukuttaa minut. Leimauduin aurinkorasvaäidiksi eikä vetoomukseni kumonnut uutta aurinkorasvakäytäntöä. Levitän siis aurinkorasvaa molemmille pojilleni joka aamu päiväkodin eteisessä vartin myöhässä, hikoillen ja sanattomasti kiroillen. 

Mitä sitten tapahtui?

Joka aamu lapsia tepasteli koko ajan luokkaan ohitsemme ihot epäilyttävän rasvattoman näköisinä. Minulle tuli tosi yksinäinen olo siellä rasvaamassa aamuisin.

Niinpä minulle sitten selvisikin rannalla parin kaverini kautta että taidan tosiaan olla ainoa päiväkodin vanhemmista joka ravaa pitkin tarhan eteistä aurinkorasvapulloa heristellen joka aamu. ”En ole huomannut tuollaista meiliä”, sanoi yksi kaveri rannalla. ”Ei se nyt mikään varsinainen sääntö ole, enemmänkin suositus”, sanoi toinen.

Mitä sitten ajattelin? 

Ei ole huomannut? On suositus?

Sillä meilillähän oli kissankorkuinen otsikko: Aurinkorasvakäytäntö! Eikö käytäntö ole sama kuin sääntö eli laki eli pakko? Vai mitä mä olen käsittänyt väärin?

Ahaa, ahaa, nyt alkaa valjeta. Tämä taitaa olla taas tällainen Suomi-juttu. Suomi-juttu joka tekee minusta säännöllisin väliajoin Vesan joka ei tajuu. Sen joka ottaa kaiken liian todesta koska on vain vähän yksinkertainen. Se olen minä!

Syytän kotimaatani. Suomalaisena mun on pakko noudattaa sääntöjä. Eikä vain sääntöjä vaan jopa käytäntöjäkin, kuten nyt aurinkorasvakäytäntöä, koska minulle käytäntö = sääntö = laki = pakko. Eikö tässä olekin jotain aitoa suomalaista?

Jos käytäntö on huono, en voi ohittaa sitä ja teeskennellä etten koskaan lukenut sitä meiliä (koska mähän luen ne, kaikki, aina). En voi teeskennellä että mulla on itselläni aurinkorasva-allergia. En voi teeskennellä että mulla on aamuisin kiire Etyj-kokoukseen.

Ei.

Mun pitää sähköpostin saapumisen jälkeisenä aamuna alkaa vedota tarhan eteisessä hoitajaan että hukun, miksi, onko pakko.

Pakko on. Nyt kun menin paljastamaan että luin sen meilin!

Etelässä on usein mielestäni vähän rennompi suhtautuminen kaiken maailman pilipalisääntöihin ja rasvakäytäntöihin. Siellä on perspektiiviä, onhan diktaattorit ja juntat ja pensaspalot.

Mieheni kotimaassa Etelä-Euroopassa on mahdollista sanoa passiivisesti ’ei’ siten ettei tee mitään. Se on hirveän kätevää.

Jos lupautuu johonkin vastenmieliseen ja katuu, viestii katumuksestaan siten että ei tee mitä meni tyhmyyksissään lupaamaan. Seuraavanakin päivänä on ihan hirveä kiire. Kun soitetaan, sanoo juu-u, joo-o, vähän tässä Etyj-kokousta pukkaa! Ja perjantaina G8… mutta kyllä mä hoidan sen!

Sitten ei tehdä mitään.

Lopulta pyytäjä ymmärtää että tuli pyytäneeksi ihan liikoja ja häpeää hirveästi. Pahoittelee ja tekee itse. Tarjoaa illallisen anteeksi pyytääkseen.

Johtopäätökseni

Tämä passiivinen ’ei’ taitaa nyt ollakin käytössä kaikilla tarhan 60 vanhemmalla paitsi mulla. 

Syytän Suomea, nietosten keskellä omaksumaani sääntöorjuutta ja vahingollista rehellisyyspäähänpinttymää. On ihanaa olla suomalainen jouluaamuna kun lumihiutaleita leijailee lyhteille. Tavallisena tanskalaisena tarha-aamuna kansainvälisen päiväkodin eteisessä voisin vaihtelun vuoksi välillä olla jostain muualtakin.

Näillä kuitenkin mennään. Olen mikä olen enkä muuksi muutu. Olisi epärehellistä yrittää muuttua! Epärehellisyys on halveksittavaa ja väärin. Äh. Äh.

Joo, näillä mennään!